Kategoriat
Ranskan kieli

Sukat sandaaleissa

Lue Stephan Weitzelin toinen matkablogiteksti pohjoismaissa matkustamisesta!

Odottaminen, tämä pahuksen odottaminen! Mutta nyt kaikki oli ohi. Yö tuntui hänen luissaan, kova patja, laivan melu, kylmä ilma hytissä. Nyt, nyt hän heräsi vihdoin kunnolla, ja kaiteeseen nojatessaan näki kaupungin loistavan aamu-usvassa, kohoavan kirkkaana edessään, valkoisena, niin paljon valkoista. Vihdoin kotona, vihdoin taas täällä, hänen kaupungissaan, hän oli oppinut rakastamaan kaupunkia vasta myöhään, siitä oli jo melkein neljännesvuosisata, hän, hän aivan yksin, oli muuttanut sieltä tänne, tuosta noin vain. Niin yksinkertaista. Hän oli lähtenyt, sanonut ihmisille: hei hei, minä lähden nyt, kiitos kaikesta. Se oli silloin kun äiti oli kuollut, niin kauan sitten, niin kauan. Häntä ei ollut pidätellyt mikään, ei rikkoutunut avioliitto, eivät hemmotellut lapset. Mitä hän olisi jäänyt odottamaan? Nyt on nyt, hän oli sanonut itselleen. Sitten hän oli myynyt kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle, levittänyt ilmoituksia naapurustoon. Niin hän oli aina tehnyt. Uudenaikainen klikkailu, jossa hän ei voinut koskea mihinkään, jota varten ei voinut edes tarttua kynään ja kirjoittaa nopeasti jotain, sitä hän ei ollut edes ajatellut. Kuka häntä olisi auttanut? Lopuksi hän oli käynyt sairaskassassa, lähtenyt sieltä, vaihtanut toiseen, kyllä, niin se oli varmaankin mennyt, hänellä oli vaikeuksia muistaa, miksi täyttää päätään turhalla tiedolla.

Tämä yö, joka toi hänet takaisin, oli alkanut viikinkien satamasta, niin, siksi hän kutsui sitä omassa mielessään, paikkaa, josta ei lähtenyt muita laivoja. Väsynyt, siinä kaikki, hän oli ollut yksinkertaisesti väsynyt, tummat tavarat pienessä pyörillä varustetussa matkalaukussa, notaarilta saadut asiakirjat käsilaukussa. Merilevän ja öljyn haju ilmassa. Hän oli istunut odotustilan pyöreällä sohvalla pitkään. Ihmisiä joka puolella. Ne, jotka eivät höpöttäneet, joilla ei ollut kiljuvaa jälkeläistä huollettavanaan, tuijottivat ja näpyttelivät näyttöjään, välillä otsat kurtussa, suurimmaksi osaksi kasvot ilmeettöminä. Kukaan heistä ei nähnyt häntä. Ei katsonut häntä. Hän avasi hiuksensa, se sai hänet näyttämään nuoremmalta. Hän halusi matkustaa väljästi, ei enää piileskellä surullisissa kangaspaloissa nyt kun hautajaiset olivat ohi. Hän oli vaihtanut mustat kiiltonahkakengät valkoisiin sandaletteihin. Hän katsahti jalkoihinsa asiaa ajatellessaan, nosti varpaitaan kevyesti, asetteli oikean kantapäänsä kumilattiaa vasten ja keinutteli sitä puolelta toiselle. Ruskeat sukat, ehkä se johtui sukista, mutta muuten, no jaa, muuten … Jalat olivat turvonneet, oli niihin luultavasti kerääntynyt vuosien varrella rasvaakin. Mutta ainakin ne olivat ruskeat, toisin kuin sukat, ruskettuneet, ja suonikohjut, niistä ei ollut jälkeäkään. Täällä ylhäällä puhaltava tuuli, se teki hyvää. Hän tarttui laukkuunsa. Keinonahkaiseen, beigen väriseen. Aikoinaan moderniin. Kirjekuori oli vielä sisällä. Kaikesta mustaa valkoisella. Notaari oli laskenut, minkä verran olisi odotettavissa. Tilisiirto, ei, se ei valitettavasti olisi nopeampi kuin laivamatka takaisin. Mutta pyhän jälkeen varmasti, silloin hän voisi tarkistaa, että rahat olivat saapuneet. Notaari, Sannen entinen oppilas. Rakas sisko oli antanut kaiken hänen hoidettavakseen, jo vuosia sitten. Notaari oli vahvistanut sen, kertonut sen hänelle, kun he tapasivat toista kertaa, toimistossa, hautausmaan jälkeen. Hän oli Sannelle todellakin kunniaksi, kyllä, se oli selvää, teki työnsä arvokkaasti ja pätevästi, ei antanut oman surunsa näkyä. Ja mies oli vakuuttanut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, tiedättehän, hän oli sanonut, teititellyt häntä, mikä oli epätavallista, mutta luultavasti hänen tapansa osoittaa kunnioitusta, tiedättehän, että sisarenne opetti minulle niin paljon. Olen hänelle paljosta velkaa.

  Hän oli kulkenut matkan jo monta kertaa aikaisemmin. Mutta tällä kertaa oli paljon uutta. Hän seurasi, miten ihmiset tyhjensivät vesipulloja kurkkuihinsa. Matkatavaroissa ei kuulemma saisi olla juomia, ne tutkittaisiin perinpohjaisesti. Myöhemmin hän katui, että oli uskonut tarinan. Vatsa, mikä vatsassa nyt tuntui. Ja sitten vielä kaksi yhdeksänkymmentä uudesta pullosta laivalla! He halusivat tehdä rahaa, se oli selvää. Mutta hänen oli oltava tarkkana, matka, mekko, muistotilaisuus… Sannen rahat eivät olleet vielä tulleet. Mutta se kaikki oli nyt hänen takanaan. Hän oli tullut takaisin. Hänestä tuntui, että lautta lähestyi kotisatamaa yhä nopeammin. Tuskin aikaa katsella. Imeä itseensä – niin! – tätä hetkeä. Hän sulki silmänsä ja näki vieläkin paremmin. Hän kuuli pauhun keulan halkoessa aaltoja, kuuli moottorien jylisevän ja kaiuttimen surinan. Voi apua tätä tyhjyyden pelkoa. Meri ei haissut lainkaan. Ei suolaiselta tai mutaiselta, ei kalalta. Hän taivutti päätään taaksepäin. Ja yrittäessään kuvitella mielessään kaupungin, kaivaa sen muististaan, kaupungin, joka rakentui hetki hetkeltä tarkemmin aamutaivaalle hänen edessään, jos hän vain avaisi silmänsä, hän kuuli sisäkorvassaan lokkien mekastuksen edellisillalta. Miten ne heittäytyivät liikkuvan kaksitoistakerroksisen aluksen imuun, iskeytyivät ilmatilaan yhä uudelleen ja uudelleen. Niin kiehtovaa katsella, miten ne kieppuivat ja pitivät hauskaa pudotessaan alas ja syöksyessään pois heti sen perään pilkallisesti nauraen ja aloittivat leikin taas uudelleen alusta. Tuo ääni korvakäytävässään, huulet iloisina, silmät vielä suljettuina hän näki kaupunkinsa levittäytyvän kirkkaana edessään. Hän näki julkisivut ja tornit, laivat. Kahden katedraalin kupolit. Kaksintaistelu. Valkoinen kultaa vastaan. Miten puhtaana tuomiokirkko loistikaan. Ylvään koruttomana. Hän ei mennyt sinne enää, ei ollut käynyt siellä luultavasti vuosiin. Hän ei pitänyt karsinoista. Aitauksista, jotka saivat hänet menettämään malttinsa. Aivan kuin olisi olemassa vain yksi tie: sisään seurakuntaan, kohti omaa penkkiä ja ”naps” vain portti käytävälle kiinni, vangittuna ikuisesti. Hän meni mieluummin ortodoksien luo. Joinain päivinä, kun siellä ei tapahtunut paljoa ja väkijoukot kameroineen eivät tulvineet reunoilla, hän otti yhden huterista pinottavista tuoleista ja keskittyi kuuntelemaan, kuuntelemaan laulua, kuoron harjoittelua tai kun suntio, tai miksi ikinä häntä siellä kutsuttiinkaan, pani nauhan soimaan tai painoi jotain muuta nappia. Tuijotti sitten etuseinää ja kultakuumeista pyhimyspuutarhaa. Kuka heistä oli sanonut jotain, saarnannut jotain? Ei hän tiennyt. Mutta hän tarvitsi tarinoita, joita saattoi kertoa täällä itselleen. Ainaista alistumista. Mutta parempi täällä kuin siellä, mistä hän oli kotoisin. Tässä kaupungissa, tässä maassa, oli sentään ajettu vieras valta pois, otettu haltuun niiden temppelit, jotka olivat röyhistelleet rintojaan. Vanhassa kodissa aplodeerattiin edelleen tuontikuninkaallisille. Kyllä, juuri niin, sekin teki tästä pikkupaikasta hänen kaupunkinsa, vapaasti valitun. Täällä oli siivottu, hankkiuduttu eroon turhasta hössötyksestä. Ja siitäkin huolimatta hän piti näistä bysanttilaisista muodoista enemmän, hengitti vapaammin kimaltavan spektaakkelin alla kuin viereisessä koruttoman itseriittoisuuden kuoressa. Ei, tuomiokirkkoon hänen ei todellakaan tarvinnut enää mennä. Kun protestin juhlinta jähmettyi tarinoiksi, jotka olivat yhtä tyhjiä kuin heidän Herran huoneidensa seinät. Siitä hän oli saanut tarpeekseen entisessä elämässään, kymmenen tunnin laivamatkan päässä. Ja jos menisikin, niin sitten saksalaiseen, jos kerran protestanttiseen, niin sitten mieluummin alkuperäiseen. Tyhjään kirkkosaliin, Tähtitorninvuoren puiston laidalle. Kuuntelemaan urkurin soittoa. Tai alas kryptaan, imemään itseensä kosteutta ja istumaan kalliolle, tuntemaan hetkeksi alhaalta tuleva voima, ja siitä sitten sohville, siellä näytti ihan nuorisotalolta, ja selailemaan hyllyillä lojuvia lastenkirjoja. Kirjoja, joista hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Lopulta, silmäluomet vielä suljettuina, hän näki rakkaan Kauppahallinsa. Ei sitä vanhaa satamassa seisovaa. Vaan sen, joka on Kalliossa, Hakaniemessä. Kerran viikossa. Kävellen Töölönlahden ympäri. Kerran kahdeksassa päivässä, hiukan eläkkeen tuhlailua. Hän aloitti aina porohampurilaisella. Sitten karjalanpiirakkaa. Ja jotain makeaa, joka kerta jotain uutta. Aina mielialan mukaan. Yleensä hän meni keskiviikkoisin. Toivottavasti pian taas. Nämä rakennustyöt, kaikki tämä odottaminen. Hän voisi, ainakin niin kauan kuin ei matkustaisi puoltatoista tuntia pikajunalla mökille, istua sinisen huvilan terassilla, nauttia kahvista ja kakusta ja katsella vettä, kuunnella kaislikkoa. Silloin kun sillan yli ei kolistellut juna, saattoi kuulla jopa nokikanan huudon.

  Naapurin Laaksosen Mökki, järven rannalla, sen hän ostaisi Sannen rahoilla. Ei hän sitä tarvinnut, olihan hänellä omakin, aivan sen vieressä. Mutta rauha, sitä hän tarvitsi. Hän ostaisi rahalla itselleen rauhaa. Siihen loppuisi naapurin vieraiden juhliminen. Sitten lahti olisi vihdoin hänen omansa, hänen ja eläinten. Ainoastaan hänen pyöränsä olisi siellä parkissa. Jos mökki kuitenkin ränsistyisi. Ja jos jotain kuuluisikin, olisi se vain hirven maiskutus.

Kuului pamaus, ja hän kompastui. Lautta. Satamalaituri. Tuulen puuska luultavasti juuri ennen kosketusta. Hän avasi silmänsä. Hänen edessään terminaalin korkea lasiseinä. Läpinäkyvä. Mutta ei mitään nähtävää.

Stephan Weitzel, 2022